Pietarsaareen perustettiin itsenäisen Suomen ensimmäinen tykistökoulu. Pietarsaaressa perustettiin ja luotiin suomalainen kenttätykistö.

Tilaa Pietarsaaren tykistökoulu - Artilleriskolan I Jakobstad-kirja (Sid. 187 s., Juhani Vakkuri. 2008)
(20,- + pk 5,-) Kirjatilaus sähköpostilla


Kirjaa saatavana myös kirjastoista (ISBN:978-952-92-3295-6)

 

Pietarsaaren tykistökoulu 1918 (Eric Appelrothin lyhyt historiikki, 1968)

Johdanto

Vapaussodan syttyessä Pietarsaari vapautettiin venäläisten hallinnosta lyhyen taistelun jälkeen tammikuun 28. päivänä 1918. Kaupunki oli noin 7000 asukkaan teollisuutta ja kauppaa harjoittava paikkakunta. Runsas viikko vapauttamisesta alkoi vapaussodan tapahtumiin liittyen eräs merkittävimpiä vaiheita kaupungin historiassa. Pietarsaareen sijoitettiin valkoisen armeijan tykistökoulu. Mitään etukäteen aavistamatta yllättyivät kaupunkilaiset, kun rautatien tavaramakasiinin eteen alkoi saapua suuret määrät sotasaalista, tykkejä, ajoneuvoja, hevosia, satuloita ym. Kahden kuukauden ajan kaupunki oli valkoisen Suomen merkittävin sotilaskeskus esikuntineen, harjoituskenttineen, talleineen, varastoineen ja korjauspajoineen. Kadut vilisivät sotilashenkilöitä, tosin osittain omissa siviilipuvuissaan, mutta yhtenäisenä tunnuksena valkoinen käsivarsinauha, johon oli painettu "Tykistö".


Tykistökoulun perustamiseen vaikuttaneet taustat

Syksyllä 1917 olivat olosuhteet Venäjän vallankumouksen seurauksena Suomessakin kehittyneet sellaisiksi, että oli pakko perustaa aseistettuja voimia laillisen valtiovallan tueksi. Tällöin muodostettiin pienehköjä paikallisia jalkaväkiosastoja, joita oli tarkoitus myöhemmin yhdistää suuremmiksi yksiköiksi. Suurin pulma aiheutui aseiden puutteesta. Mutta kun saksalaisen aselaiva s/s Equityn venäläisiä kivääreitä käsittävä lasti oli purettu osittain Maksamaan Vesteröhön ja Luodon Tolvmangrundetin rantaan lokakuun viimeisenä päivänä vuonna 1917 (Equityn lastina oli 80 tonnia aseita ja tarvikkeita sekä 8 suomalaista jääkäriä), alkoi tilanne muuttua turvallisemmaksi. Saatuaan aseita saattoivat suojeluskunnat toimia päättäväisesti venäläisten varuskuntien vallattomuuden ja osittain omassa yhteiskunnassa ilmenneen laittomuuden torjumiseksi.

Opettajina suojeluskuntien järjestelytyössä toimi pääasiassa ns. vanhassa suomalaisessa sotaväessä (v.1901 lakkautettu) palvelleita miehiä, mutta myös eräitä Saksasta, Kuninkaallisesta preussilaisesta jääkäripataljoonasta kotimaahan komennettuja jääkäreitä.  

 

Venäjänvallan aikainen suomalainen sotaväki oli kokoonpantu Tarkk'ampujapataljoonista sekä yhdestä rakuunarykmentistä. Tykistöä ei kuulunut lainkaan suomalaisiin joukko-osastoihin, joten kokemusta tykistöstä ei ollut olemassa kuin harvoilla Venäjän armeijassa vapaaehtoisina palvelleilla sekä Saksassa olevan jääkäripataljoonan tykistöosastossa palvelleilla jääkäreillä.

Tästä syystä joutui valkoisen armeijan ylipäällikkö, kenraali Mannerheim,  suunnitellessaan tykistön perustamista valkoiselle armeijalle kääntymään ruotsalaisten tykistöupseerien ja aliupseerien puoleen. Tämä värväysajatus saikin suurta kannatusta Ruotsissa. Vapaaehtoisia sekä Ruotsin armeijasta että reservistä alkoi ilmoittautua valkoiseen armeijaan. Ruotsalaiset vapaaehtoiset joutuivat organisaattoreina ja opettajina sekä myöhemmin päällikköinä rintamilla suorittamaan hyvin merkittävää ja arvokasta työtä. Huomattava osa tästä järjestely- ja opetustyöstä suoritettiin tykistökoulun puitteissa Pietarsaaressa.

Keskipohjanmaan ja eteläpohjanmaan venäläisiä varuskuntia oli melko vähäisin taisteluin riisuttu aseista tammikuun 28. päivänä 1918. Huomattavasti vaikeammaksi osoittautui sitten Oulun helmikuun 3. päivänä loppuun saatettu vapautus .Oulussa taisteluissa käytettiin ensimmäisen kerran tykistöä vapaussodan aikana. Kaksi Ilmajoella sotasaaliiksi saatua 76mm:n kenttätykkiä (76K/02 ) oli kuljetettu Ouluun ja niitä käytti silloinen everstiluutnantti V.P. Nenonen.  

Oli alusta alkaen selvää, että valkoinen armeija tarvitsi oman tykistönsä saavuttaakseen tarpeellisen iskuvoiman. Tämän ylipäällikkö huomioikin jo perustavissa järjestelytoimenpiteissään.

Pietarsaaren tykistökoulu

Tykistön perustamispaikkakunnaksi määrättiin Pietarsaari. Paikkakunnalla oli venäläisten majoitustiloja ja paikallinen konepaja soveltuisi aseiden korjauspajaksi. Tämän lisäksi paikkakunnalla oli jo ennestään jonkin verran venäläistä tykistömateriaalia . Päämajan käskyn mukaan lähetettiin Pohjanmaalla saatu tykistösotasaalis Pietarsaareen. Tämän materiaalin selvittäminen ja ottaminen käyttöön uskottiin evl V.P. Nenoselle. Koska Nenonen oleskeli Oulussa paikallisen suojeluskunnan piiripäällikkönä, hän ei voinut noudattaa käskyä matkustaa Pietarsaareen, ennen kuin Oulu oli vallattu. Nenonen saapuikin vasta helmikuun 5. päivänä 1918 seurassaan toinen tykistöupseeri, kapteeni A. Almqvist, Pietarsaareen ja ryhtyi tehtävää hoitamaan.

Helmikuun 7. päivänä määräsi ylipäällikkö, kenraali Mannerheim, että kaikkien insinöörikoulutuksen omaavien suojeluskuntalaisten olisi ilmoittauduttava Pietarsaaren tykistökoulussa tykistöaliupseereiksi koulutettaviksi. Kouluun komennettiin myös kaikki tykistökoulutuksen saaneet upseerit.  


Käytettävissä oleva sotamateriaali oli yksinomaan venäläisiltä varuskunnilta saatua sotasaalista. Ilmajoelta vallattua patteria lukuun ottamatta tykit olivat vanhempaa mallia. Niitä oli käytetty kahden tykin pattereina rannikkopuolustuksessa satamapaikkojen läheisyydessä, mahdollisten maihinnousujen torjuntaa silmälläpitäen. Vaatimukset liikkuvuuteen ja ammusmääriin nähden olivat näin ollen olleet pienet , mistä johtui että vallattu tykistömateriaali oli puutteellinen ammuksiin ja ajokalustoon nähden. Tämä vaikeutti huomattavasti kenttäpatterien muodostamista. Viestimateriaalia oli sen sijaan runsaasti, mutta kiikareista oli puutetta.

 

     

 


Tykit olivat montaa eri mallia. Aikaisemmin mainittu ilmajokelainen patteri oli kokoonpantu uudenaikaisista 76mm:n tykeistä, joissa oli nestepalautin ja teräskilvet. Suurimman osan kalustosta muodostivat 107 mm:n jäykkälavettiset kanuunat, malli 1877 ja
malli 1897 (kuvat). Raskaampia malleja olivat 105 mm:n haupitsit sekä 153 mm:m erikoisalustaiset tykit.

Suurin osa vallatuista tykeistä oli kohtalaisessa kunnossa. Eräissä tapauksissa olivat venäläiset antautumisen yhteydessä ennättäneet vaurioittaa tykkejä. Esimerkiksi Ilmajoella vallatuista 6 tykistä kolmesta puuttuivat lukot.

Ylipäällikön antaman käskyn mukaan ja koska paikallisissa suojeluskunnissa ei osattu käyttää tykistömateriaalia, kuljetettiin se Pietarsaareen. Muutama yksittäinen tykki joutui tosin heti käyttöön, kuten oli käynyt Oulun valtauksen yhteydessä. Tällöin miehistölle annettiin alkeisopetus taistelukentällä. Eräät raskaimmat tykit, kuten Kaskisten luokse sijoitettu 150 mm:n patteri jäi kuljetusvaikeuksien vuoksi paikoilleen. Täältä se sitten kuljetettiin kapteeni Almqvistin johdolla Vilppulan rintamalle ja otti menestyksellä osaa Tampereen valloitukseen. 

Helmikuun 5. päivänä saapui everstiluutnantti Nenonen Pietarsaareen mukanaan Oulun taisteluissa muodostettu patteri. Tilanne oli silloin Pietarsaaressa melko sotkuinen. Saapunut materiaali täytti asema-alueen. Venäläisten aiemmin asuttamat kasarmit olivat erittäin huonossa kunnossa. Lisäksi oli Pietarsaareen lähetetty satoja ratsuväen hylkäämiä hevosia, joita ei kyetty paikkakunnalla hoitamaan.
Pietarsaareen saapui eräitä nuorempia tykistöupseereja, insinöörejä sekä muita teknillisen koulutuksen omaavia suojeluskuntalaisia, jolloin pantiin käyntiin pääasiassa teoreettinen koulutus. Varsinaista suunnitelmallista koulutustyötä ei kuitenkaan ehditty saada käyntiin ennen helmikuun 11. päivää 1918, jolloin ruotsalainen tykistöupseeri, kreivi Adolf Hamilton seurassaan luutnantti I. Enhörning saapuivat Pietarsaareen.  

Luonnollisestikaan ei heti pystytty luomaan lopullisia organisaatio- ja työmuotoja. Olosuhteet olivat oudot kaikille ja avainhenkilöt hyvin erilaisia luonteiltaan ja taustoiltaan. Helmikuun 11. päivänä oli kuitenkin jo luonnos organisaatiota varten valmis. Sen esitti tykistön tarkastajaksi nimitetty everstiluutnantti Nenonen ylipäällikölle. Sen mukaan muodosti Pietarsaaressa oleva tykistö varikon ja opetusosaston. Esikuntapäällikkönä toimi Hamilton. Erään sen aikaisen vahvuusilmoituksen mukaan oli vahvuus 8 upseeria, 1 intendentti, 32 miehistöön kuuluvaa sekä 108 hevosta. Materiaali- ja ammusmäärät olivat vielä lopullisesti selvittämättä. Edellä mainittu organisaatiomuoto jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. 
Nenonen ja Hamilton olivat niin eriluonteisia, että heidän läheinen yhteistyönsä tuotti vaikeuksia. Helmikuun 13. päivänä matkusti Nenonen Seinäjoelle ryhtyäkseen hoitamaan tykistön tarkastajan ja päämajan ase-esikunnan päätarkastajan virkaa. 

Hamiltonista tuli Tykistökoulun johtaja. Tämän alkukäynnistyksen jälkeen alkoi seuraava vaihe, jolle oli ominaista vilkas toiminta, jonka tuloksena uskomattoman lyhyessä ajassa kyettiin lähettämään rintamalle useita, olosuhteisiin nähden hyvin varustettuja pattereita ja muita erikoiskomennuskuntia.

Värväysvaihe

Alussa aiheutti miehistökysymys vakavia huolia. Pelkästään hevosten hoitoon, materiaalin purkamiseen rautatievaunuista, majoituspaikkojen järjestelyyn jne. tarvittiin huomattavia voimia ja varsinaiseen koulutustyöhön ei jäänyt aikaa. Mutta kun ylipäällikön suojeluskunnille antaman käskyn nojalla Pietarsaareen alkoi tulla verrattain vahvoja suojeluskuntaosastoja, muuttui pian tilanne. Tykistökoulun johtaja Hamilton vaati annettujen määräysten mukaan, että miehistön oli allekirjoitettava värväyssitoumus. 

Tämä herätti kuitenkin vastustusta, koska pohjoispohjalaiset suojeluskuntalaiset kieltäytyivät palvelemasta joukko-osastossa, jossa oli Venäjän armeijassa palvelleita nuorempia upseereja.
Huomattavat määrät suojeluskuntalaisia poistui Pietarsaaresta ja koulussa olleet jääkärit selittivät niinikään, etteivät he halunneet palvella yhdessä Venäjän armeijassa sodan aikana olleiden henkilöiden kanssa. Hamilton komensi tällöin omalla vastuullaan nämä upseerit pois koulusta ja tuloksia alkoi heti ilmetä. Helmikuun 14. paivän tienoilla oli värväys taas täydessä käynnissä. Eri pitäjistä saapuneet joukot tekivät yksimielisesti sopimuksen; miehistökysymys ei tästä lähtien haitannut työskentelyä koulussa. Miehistöltä puuttui luonnollisesti miltei täysin tieto ja kokemus sotilaallisista järjestysmuodoista. Tästä aiheutui Hamiltonille huomattavaa haittaa. Tilanne vaati mitä suurinta kykyä nopeasti arvostella ihmisiä ja tilanteita täysin vieraissa olosuhteissa. 

Tähän liittyi tietenkin vanhastaan tunnetut, suomalaisissa joukko-osastoissa palvelleita ruotsalaisia upseereja kohdanneet kielivaikeudet. Kreivi Hamiltonia eivät kuitenkaan nämä vastukset ja vaikeudet pystyneet estämään, vaan vastustamattomalla tarmollaan sekä miellyttävällä käytöksellään hän innostutti kaikki uupumattomaan työhön.

Keskeisenä ongelmana oli tietenkin ollut koulusta valmistettavan tykistön organisaatio sekä siihen liittyvä kysymys koulutusmenetelmästä. Tämä määräytyi käytettävissä olevasta koulutusajasta. Nämä kysymykset ratkaisi Hamilton täysin itsenäisesti, ollen kuitenkin kiinteässä yhteydessä päämajan operatiiviseen osastoon. Kun materiaali oli inventoitu, osoittautui, että organisaatio oli pääasiallisesti rakennettava 87mm:n tykin varaan, koska tämä oli ainoa malli, jota varten oli tarpeellinen määrä ammuksia. Ilmajoella oli vallattu kolme 76mm:n kenttätykkiä; kahdesta puuttuivat lukot, eikä Pietarsaaressa pystytty uusia laittamaan. Vasta myöhemmin, kun Ruovedellä oli saatu kaksi 76mm:n tykkiä, voitiin perustaa tätä mallia oleva kahden tykin patteri. Haupitsit olivat 105 mm:n kaliiperia, mutta niistä puuttuivat sytytinputket, joten ne täytyi laukaista tulilangan avulla, mikä oli erittäin hankalaa. Ammusmäärät olivat tähän tyyppiin niin niukat, että Hamiltonin oli luovuttava näiden käyttämisestä rintamalla.

Suunnitelmien laatimisessa aiheutti päällystön puute suuria vaikeuksia. Ruotsalaisia vapaaehtoisia saapui tosin miltei joka päivä, mutta niin epämääräisesti, että etukäteen ei pystytty laatimaan mitään varmoja laskelmia päällystön saannista. Lisäksi oli hyvin vaikeaa etukäteen arvioida asianomaisen sopivuus tehtäviin, ennen kuin koulun päällikkö oli ehtinyt henkilökohtaisesti tutustua asianomaisen toimintaan. Hamilton oli näin ollen pakotettu itse, sekä alaistensa avulla kouluttamaan päällystöä ja alipäällystöä. Kotiin palaaviksi odotettujen jääkärien määrästä sekä saapumisen ajankohdasta ei myöskään ollut varmaa tietoa. Hamilton katsoi kuitenkin, että jääkäreistä oli luotava koko rakennelman kulmakivi ja hän työskenteli jo varhaisessa vaiheessa saadakseen jääkäritykistön Pietarsaareen ja estääkseen sen lähtemisen rintamalle itsenäisenä yksikkönä. Hän halusi jakaa jääkärit tasaisesti kaikkien perustettujen pattereiden kesken, antaakseen siten koko organisaatiolle mahdollisimman suuren lujuuden. Huomattavaa on kuitenkin, että Hamiltonin ja tykistöjääkärien välillä oli olemassa sama erimielisyys kuin sekin, joka johti ylipäällikön ja jalkaväkijääkärien väliseen kriisiin.

Organisaatiotyön nopeudesta ja aikamäärästä, jonka kuluessa Hamilton laski saavansa patterit lähtökuntoon, antaa erinomaisen kuvan hänen 15. päivänä helmikuuta 1918 päivätty päämajan operatiiviselle osastolle osoittamansa kirje. Hamilton selittää, miten välttämätöntä on saada jääkäritykistöstä vahvistusta koko tykistömme kaaderille. Ellei niin tapahdu "voin kylläkin maaliskuun 1. päivänä lähettää rintamalle patterit Enhörning ja Förberg, mutta sen jälkeen en kykene lähettämään mitään kahteen kuukauteen. Muussa tapauksessa saatte viisi patteria 14 päivää jääkärien tänne saapumisen jälkeen ja viisi lisää 7 päivää myöhemmin. Eräitä pieniä erilliskomennuskuntia lukuun ottamatta." Helmikuun 16. päivänä 1918 sai tykistökoulu ensimmäisen varsinaisen organisaation. Henkilökunta jaettiin neljään patteriin, joille ajatellen myöhempää laajentamista "divisiooniksi", käsittäen kaksi kaksitykkistä patteria, annettiin numerot 1,3,5 ja 7. Patterien päälliköiksi määrättiin kapteenit Enhörning ja Förberg sekä jääkäriluutnantti Kyander. Varikosta vastasi kapteeni Almqvist. Hamiltonin alkuperäisiä suunnitelmia oli kuitenkin olosuhteiden pakosta pian muutettava ja tahtia kovennettava sotatoimien etenemisen takia. Varkauden vapauttamiseen katsottiin tarvittavan tykistöä ja päämaja pyysi, että Hamilton järjestäisi ainakin yhden tykin tähän tehtävään. Niin lähtikin rintamalle ensimmäinen erillinen tykistöosasto jääkäriluutnantti Poukkulan johdolla helmikuun 18:na 1918. Tämä komennuskunta toimi tässä kokoonpanossa Tampereen valtaukseen saakka ja osallistui menestyksellisesti Satakunnan rintaman taisteluihin, osoittaen että niin päällikkö kuin miehistökin olivat erinomaista ainesta, varsinkin kun joutuivat taisteluissa opettelemaan sen, mikä muuten opitaan koulutuksen kautta ennen taistelua.

Vaikeimmin täytettävä vaatimus asetettiin päämajan taholta, kun tämä vaati että kaksi patteria oli lähetettävä rintamalle mahdollisimman nopeasti. Nyt tarjoutui Hamiltonille tilaisuus osoittaa, että hän oli uskotun tehtävän mittainen. Patterit Enhörning ja Förberg saivat käskyn välittömästi lähteä liikkeelle ja he lähtivätkin 20. päivän iltapäivällä; viidentenä päivänä patterinpäälliköiden saatua miehistönsä ja jo 10 päivää aikaisemmin kuin Hamilton oli alkujaan laskenut. Valmistelutyössä oli pääpaino omistettu varustukselle ja organisaatiolle, mutta tämäkin puoli jäi vaillinaiseksi. Niinpä lähtivät nämä patterit rintamalle ilman puhelinkalustoa, mutta puute saatiin korjatuksi myöhemmin. Varsinainen koulutus jäi vähäiseksi, ja se saatiin pääasiallisesti taisteluissa, joihin molemmat patterit välittömästi joutuivat osallistumaan saavuttuaan rintamalle. Pietarsaaressa ei ehditty muuta kuin suorittaa materiaalin selvittäminen ja valjasharjoituksia sekä muutaman laukauksen ampuminen. 

Tämän jälkeen suunnattiin työ patterien numerot 2, 4, 5, ja 6 valmistamiseen. Myös näiden pattereiden valmistelutöitä jouduttiin kiirehtimään. Karjalassa tarvittiin tykistöä, jota myös Jämsässä alkanut joukkojen keskitys vaati. Patterit lähtivät maaliskuun 2. päivänä, joten niillä oli valmisteluaikaa noin 10 päivää. Tämä aika oli hyvin tarpeellinen mutta moni mies joka oli ollut mukana ensimmäisissä verrattain verettömissä ja nopeissa taisteluissa, piti tätä tarpeettomana ajan hukkaamisena. Mutta vaikeudet alkoivat nyt lisääntyä: monet tykit ja ajoneuvot vaativat korjausta konepajalla, valjaita ja satuloita oli hankittava Åströmin tehtailta Oulusta ja hevosia oli hankittava ostojen kautta lähiympäristöstä.

Rintamalta saadut kokemukset huomioitiin organisaatioon ja kalustoon nähden. Ensimmäisiä pattereita oli lähetetty rintamalle mukanaan tykit ilman rekiä.. Pohjanmaan vähäinen lumi oli erehdyttänyt. Tykeille konstruoitiin yksinkertaiset mutta asialliset jalakset ja kuormasto varustettiin reillä. Pattereihin liitettiin puhelinpartio. Muutamia pattereita täydennettiin suojaratsastajapartiolla. Tämä osoittautui erittäin tarpeelliseksi Tampereen operaatiossa. Vaikkakin usein käytettävissä oleva aika oli laskettavissa tunteina, saavutettiin miehistön suuren innostuksen johdosta hyviä tuloksia. Koulutus käsitti luentoja, sulkeisharjoituksia, ratsastus- ja ajoharjoituksia. Ammunta suoritettiin meren jäällä Leppäluodon edustalla (kuva), mutta harjoituksissa voitiin ampua ammuspuutteen takia ainoastaan muutamia laukauksia. Kirjavan ammusmateriaalin saattamiseksi tehokkaaseen käyttöön laadittiin suoritettujen ammuntojen perusteella ampumataulukoita, joita painettiin ja jaettiin pattereille. Pattereiden järjestelystä, koulutuksesta ja varustamisesta huolehtivat suurimmaksi osaksi patterinpäälliköt henkilökohtaisesti koulun johtajan antamien suullisten ohjeiden mukaan. Pattereihin kuului esikunta, johon liitettiin puhelinpartio, kaksi joukkuetta, käsittäen kumpikin yhden tykin ammusajoneuvoineen, suojaratsastajapartio tai tiedustelupartio, taistelukuormasto sekä tavarakuormasto. Vahvuus nousi noin 70 mieheen, 50 hevoseen sekä 10-14 ajoneuvoon. Milloin etuvaunuja ei ollut, lähetettiin tykit rintamalle varustettuina kenttäkeittiövaunuilla. Kaikilla pattereilla oli kenttäkeittiö ja yleensä oli varustus, lukuun ottamatta asepukuja, hyvin suunniteltu ja riittävä. Aseistuksena oli yleensä miehistöllä pistoolit, vähäisemmässä määrin kiväärit. Ratsumiehillä oli lisäksi miekka, enimmäkseen venäläistä mallia.

Tämän vaiheen aikana laajennettiin tykistökoulun koulutustehtävät käsittämään lisäksi kranaatinheitinosasto, räjäytyskomennuskuntia sekä kenttälennätinosastoja. Tämä tehtävä ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelman mukaan tykistölle, mutta alistettiin nyt tykistökoululle.

Aloite kranaatinheitinosaston järjestämiseksi oli Hamiltonin ja syntyi, kun hän oli huomannut Pietarsaareen lähetetyssä materiaalissa 4 kranaatinheitintä. Heittimet olivat tosin hyvin vanhaa mallia, mutta katsottiin käyttökelpoisiksi Vilppulan rintaman puolustuksessa, joten päämaja mielihyvin otti vastaan tämän uuden osaston. Patterin perusti myöhemmin sodissamme pataljoonan- ja rykmentinkomentajana tunnettu, silloinen luutnantti, sittemmin eversti M. Ekström. Tykistön miehenä hän oli ensimmäisiä Pietarsaareen saapuneita ruotsalaisia. Miehistönä oli erittäin korkeatasoista ainesta: insinöörejä, liikemiehiä jne. Vahvuus nousi noin 40 mieheen. Patteri lähti Vilppulaan helmikuun 21. päivänä 1918. Räjähdyskomennuskunta syntyi, kun päämaja tarvitsi erikoistehtäviin soveltuvan, räjäyttämiseen harjoitetun osaston ns. Heinolan retkeä varten. Tarkoitus oli saavuttaa yhteys itäisellä Uudellamaalla toimiviin suojeluskuntaosastoihin. Päämajan kyselyyn vastasi Hamilton myönteisesti ja lupasi organisoida tarvittavan komennuskunnan. Päällikkönään jääkäriluutnantti P. Påhlsson lähti ensimmäinen räjäytyskomennuskunta Pietarsaaresta helmikuun 23. päivänä. Tällä tavalla saatiin käyttöön sotasaaliina saatuja huomattavia räjähdysainemääriä. Kun komennuskunta käsitti ainoastaan kymmenen miestä ja yhdet ajoneuvot, ja miehistöä oli saatavissa, jatkettiin tällaisten räjäytyskomennuskuntien muodostamista. Hamilton saikin käskyn järjestää neljä komennuskuntaa lisää. Komennuskunnista kaksi seuraavaa lähti jo helmikuun 25. päivänä Satakuntaan, jossa odotettiin sotatoimia Porin radan suunnassa. Maaliskuun 2. päivänä 1918 lähti vielä kaksi komennuskuntaa Jämsään määrättyjen pattereiden mukaan.

Aikaisessa vaiheessa oli huomattu kenttälennätinosastojen tarpeellisuus. Asia oli pantu vireille jo helmikuun 15. päivänä 1918, kun alettiin järjestää päämajan yhteyksiä. Tarkoitus oli ollut perustaa nämä osastot Seinäjoella, mutta koska oli ilmennyt suuria vaikeuksia ja kun Hamilton helmikuun 16. päivänä ilmoitti, että Pietarsaaressa oli sekä runsaasti materiaalia että sopivaa miehistöä, päätettiin Hamiltonin ehdotuksesta siirtää tämäkin toiminta Pietarsaareen. Lennätinkoulutuksen saaneita ruotsalaisia vapaaehtoisia ohjattiin nyt Pietarsaareen odottamaan Ruotsista tähän tehtävään kutsuttua upseeria. Kun kyseinen henkilö, kapteeni L. von Heijne, saapui helmikuun 21. päivänä 1918, inventoitiin materiaali uudelleen. tällöin osoittautui kuitenkin, että venäläisiltä vallattu materiaali; yhteensä kuutisenkymmentä kenttälennätintä ja puhelinkojetta sekä noin 150 km kaapelia, oli hajallaan eri puolilla Pohjanmaata, suurin osa kuitenkin Pietarsaaressa. Materiaali oli vanhentunutta mallia: uusia hankintoja oli tehtävä ja siitä syystä saatiin perustettuja yksiköitä vasta verrattain myöhäisessä vaiheessa osallistumaan sotatoimiin.

Tykistökoulu oli nyt miehistön saantiin nähden joutunut kuolleeseen pisteeseen: suurin osa vapaaehtoisista oli sijoitettu perustettuihin osastoihin. Värväys oli lopetettu ja yleinen asevelvollisuus vuoden 1878 lain mukaan oli julistettu. Nyt oli pakko odottaa kutsuntojen kautta saatavaa miehistötäydennystä ennen kuin voitiin perustaa uusia yksiköitä.

Vajaan kahden viikon aikana oli Tykistökoulusta lähetetty rintamalle 6 patteria sekä yksi erillinen tykistöosasto, 1 kranaatinheitinpatteri ja 5 räjäytyskomennuskuntaa, joiden miehistöinä oli vapaaehtoisia. Pieni Pohjanmaan kaupunki oli tänä aikana muuttunut sotilaskeskukseksi toimistoineen, majoituspaikkoineen, varastoineen ja korjauspajoineen. Hyvä kuri vallitsi varuskunnassa ja alussa ilmennyt sekasorto oli muuttunut järjestelmälliseksi toiminnaksi. Jos silloin tällöin koulun johtaja joutuikin toimimaan omalla vastuullaan ja ehkä joskus ylittikin valtuutensa, on huomioitava, miten kehittymättömät valkoisen armeijan työmuodot ja organisaatio tähän aikaan vielä olivat ja käskysuhteet olivat epäselvät. Mitään täsmällisiä ohjeita ei Hamilton koskaan saanut , hänen alistussuhteensa olivat epäselvät eikä minkäänlaisia päämajan päiväkäskyjä lähetetty hänelle. Luonnollisesti näissä olosuhteissa syntyi hankauksia henkilösuhteissa, mutta ne pystyttiin aina selvittämään. Kerran oli päämajassa selvitelty ylipäällikkö Mannerheimille Hamiltonia koskeva selkkaus. Tähän Mannerheim leikkisästi sanoi: "Hän saa tehdä mitä tahtoo, kunhan vain toimittaa minulle pattereita".  Tämä ylipäällikön lausunto osui asian ytimeen: nyt oli toimittava.

 

Tykistökoulun toiminta Tampereelle muuttoon saakka; Asevelvollisuusvaihe

 

Helmi-maaliskuun vaihteessa olivat mahdollisuudet perustaa uusiä yksiköitä vapaaehtoisten varaan käytetyt. Vasta jääkärien kotiinpaluu ja asevelvollisuuden toimeenpano loivat uusia mahdollisuuksiä jatkaa työtä. Jääkärien kotiinpaluuta kärsimättömästi odottava koulun johtaja oli suunnitellut jääkärien käyttöä siten , että tämä harjaantunut ja todellista sotakokemusta saanut kantajoukko jaettaisiin kaikkiin tykistöyksiköihin. Tämä oli periatteessa sama ajatus, joka oli ylipäälliköllä jalkaväkijääkärien käyttämisestä. Samat olivat myöskin syyt jääkärien kieltäytymiseen astua tällaiseen järjestelyyn, kun he helmikuun 28. päivänä saapuivat tykistökouluun. Kun sitten syntyi kompromissi, jonka mukaan jääkärit saivat perustaa omia pattereita, oli Hamiltonin seurattava sitä. Erimielisyyttä herätti alussa  myöskin kysymys perustettavien pattereiden kokoamis- ja harjoitusajasta. Jääkärit olivat kieltämättä oikeassa vaatiessaan tähän vähintäänkin kuusi viikkoa. Tämän koulun johtajakin hyvin ymmärsi. Mutta hänellä oli päämajan käsky saattaa marssivalmiiksi niin paljon tykistöä kuin suinkin mahdollista maaliskuun puoliväliin mennessä. Ylipäällikkö valmisteli kaikin voimin offensiivia Tamperetta vastaan. Tämän operaation edellytyksenä oli tykistövahvistus Jämsän ja Virtain suunnilla. Tästä syystä oli Hamiltonin pakko vaatia jääkäripattereiden valmistusaikaa huomattavasti lyhyemmäksi kuin mitä jääkärit itse olivat katsoneet tarpeelliseksi. Hänen onnistuikin saada jääkärit vakuuttuneiksi nopeamman tempon välttämättömyydestä ja kun pian oli opittu tuntemaan toisiaan, kehittyi Hamiltonin ja jääkärien suhde hyvin luottamukselliseksi.

Tykistökoulun organisaatiossa tehtiin eräitä muutoksia. Esikuntapäälliköksi nimitettiin insinööri E. Wallin. Esikunnalla oli eri osastot kassa- , varus- rehu- ja elintarvikeasioita varten. Varuspalvelulla oli eri jaostot aseita ja ajoneuvoja, työkaluja , varusteita, valjaita ja puhelinmateriaalia varten.

 I "divisioonan" (vastaa karkeasti nykyistä patteristoa) muodosti jääkäritykistö. Sen päällikkönä toimi sotilasarvoltaan vanhin jääkäri, jääkärimajuri L. Malmberg. Se jakaantui kolmeen 4 tykin patteriin. Patterinpäällikköinä olivat jääkärikapteenit Lesch, Wegelius ja Snellman.

II "divisioonan" muodosti helmikuun lopulla koottu 7. patteri, päällikkönään kapteeni Beskow. Kun myöhemmin kouluun saapui Ahvenanmaalta Uudenkaupungin retkikunnan tykkimiehiä sekä joukko ruotsalaisia, perustettiin uusia pattereita. II "Divisioonan" päällikkönä oli saksalainen tykistöupseeri, majuri Schleutker. Saksalaisena luutnanttina oli hänen onnistunut karata Venäjän sotavankeudesta ja hän oli päätynyt Ahvenanmaalle. Täällä hän oli liittynyt Uudenkaupungin retkikuntaan ja kouluttanut tykkimiehiä käyttämään vallattua tykistömateriaalia. Maaliskuun 8. päivänä oli kolme kahden tykin patteria perustettu ja ne saivat numerot 13., 14., 15.

Jääkäritykistöön alkoi maaliskuun alkupäivinä saapua miehistöä, ensisijaisesti vapaaehtoisia ja sitten asevelvollisia. Miehistö saatiin täysilukuiseksi maaliskuun 5. päivänä, mutta vasta 8. päivänä täyttyi hevosmäärä.

Jääkäripattereita varten tarkoitettu materiaali oli saapunut Saksasta Vaasaan Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön Virgo-, Poseidon- ja Mira-laivoilla. Purkamisessa ja kuljetuksissa sattuneiden viivytysten takia tämä materiaali saapui Pietarsaareen vasta maaliskuun 9. päivänä. Se käsitti 8 kpl 122 mm:n haupitsia sekä 4 kpl 87 mm:n kanuunaa venäläistä mallia. Kolme tai neljä päivää aseiden vastaanottamisesta lähtivät patterit rintamalle. Tämä aika oli hyvinkin tarpeen varusteiden ja aseiden selvittämiseksi. On itsestään selvää, että että koulutus oli näin ollen jäänyt vähäiseksi. Ei ollut ehditty ampua lainkaan! Koulutus oli siten suunnilleen samalla tasolla kuin aikaisemmin lähteneissä pattereissa. Mutta ero oli silti oleellinen. Jääkäripattereilla oli runsaampi kaaderi, joten kaikki tärkeimmät tehtävät voitiin uskoa jääkäreille. Patteriin kuului:

-1 kapteeni

-2 luutnanttia

-1 vänrikki

-1 vääpeli

-1 varavääpeli

- 2 aliupseeria ja kuusi korpraalia

Kaikki edellä mainitut olivat jääkäreitä. Jääkäripatteriin kuului 4 tykkiä, noin 150 miestä ja 80 hevosta.
Ennen lähtöä rintamalle vannoi jääkäritykistö sotilasvalan Pietarsaaren torilla maaliskuun 12 päivänä järjestetyn paraatin yhteydessä.

Tässä tilaisuudessa luovuttivat Pietarsaaren naisten puolesta rouvat Signe Schauman-Björkman ja Astrid Söderberg sekä neiti Dagny Lilja jääkäritykistölle leijonalipun. Lipun vastaanotti jääkärimajuri Malmberg.

Tapahtumia kuvaa elävästi Hamiltonin isälleen lähettämä kirje:

Pietarsaari, maaliskuun 12. päivänä.

Rakas Isä, Pari riviä kaikessa kiireessä. Anna anteeksi pitkä vaikenemiseni. Perjantaina tuli käsky: "Alles geht los. Sieben Batterien im felde stellen am Mittwoch 13" (toiminta alkaa. 7 patteria on lähetettävä rintamalle keskiviikkona 13. päivänä).

Minulta puuttuu ainoastaan 300 hevosta, 100 miestä ja kaikki ne tuhannet pikkutarvikkeet rautakangista partaveitsiin, joita patteri tarvitsee. Mutta Jumalan kiitos kaikki on selvinnyt. Minä olen suorittanut tehtäväni ja saan palkinnokseni päällikkyyden rintamalla. Käsky tuli kuusi tuntia sitten ja minulla onkin ollut melkoinen kiire järjestää koululle uusi päällikkö.

Ehkä tuntuu kerskailulta, mutta olen ylpeä saavutuksistani. Kun tein vallankumouksen täällä lähettämällä pois kaikki suomalais-venäläiset upseerit, lupasin kenraalille 4 patteria kuudessa viikossa. Olen antanut hänelle 13 neljässä viikossa ja lisäksi 1 kranaatinheitinpatterin, 5 räjäytyskomennuskuntaa sekä 4 kenttälennätinosastoa, puhumattakaan sellaisista pikkuseikoista kuin 4 erilaisen ampumataulukon laatiminen ilman apuvälineitä. Ehkä olen ollut liiankin kovakourainen, mutta tällaisina aikoina ei siitä ole varmaankaan ollut vahinkoa.

Tänään vannoivat pojat sotilasvalan. En liikutu helposti, mutta tänään oli ensimmäisen kerran ääneni pettää minut, kun pidin vanhan ruotsalaisen puheen "sotamiehen on pelättävä Jumalaa jne" ja sitten sanelin valan kymmenelle patterinedustajalle, jotka seisoivat sormet minun vanhalla sotilasmiekallani. Tämä tapahtui kaupungin torilla ja kaupungin hienosto torin laidoilla itki.

Klo 2 tänä yönä matkustan etelään päin ja oleskelen jossain Tampereen koillispuolella. Minun ruotsalaiset poikani ovat kunnostautuneet ja kaikki on iloa ja riemua. Toivottavasti saan jäädä rintamapalvelukseen palaamatta tähän siunattuun järjestelytyöhön armeijan takana.  


Maaliskuun 13. päivänä lähti koulun johtaja Pietarsaaresta. Hän oli omasta pyynnöstään saanut käskyn lähteä rintamalle toimiakseen hyökkäyksen aikan osasto Wilkmanin tykistökomentajana. Hän olikin tätä tehtävää varten organisoinut kiireesti oman kenttäesikunnan. Vastaava tehtävä Hjalmarssonin ryhmässä oli jääkärimajuri Malmbergillä.

Vanhimman upseerin, kapteeni Beskowin johdolla toiminta jatkui tykistökoulussa kahden patterin saattamiseksi lähtökuntoon. Uusia asevelvollisia ja ruotsalaisia upseereita ja aliupseereita saapui, joten voitiin aloittaa vielä kahden uuden patterin perustaminen. Monessa suhteessa voitiin kuitenkin huomata, että koulun johto oli muuttunut. Maaliskuun viimeisinä päivinä lähtivät viimeiset patterit kiireellisesti Tampereen rintamalle, jossa tarvittiin kaikki saatavissa olevat voimat. Maaliskuun 29. päivän jälkeen ei enää lähetetty pattereita Pietarsaaresta. Kun Tampereen valloituksen jälkeen päämaja otti tykistökoulun uudelleenjärjestämisen käsiteltäväksi, päädyttiin siihen, että koulu oli siirrettävä tähän suureen teollisuuskaupunkiin. Huhtikuun 8. päivänä alkoi miehistön, hevosten ja kaluston kuljetus uuteen sijoituspaikkaan. Vaihe "Pietarsaaren Tykistökoulu" oli päättynyt.

Tykistökoulu kaupunkikuvassa

Sinä lyhyenä, noin kaksi kuukautta kestäneenä aikana, jona Tykistökoulu toimi Pietarsaaressa, hallitsi se mitä suurimmassa määrin kaupungin elämänkulkua. Virallisten numeroiden mukaan oli ollut koulun kirjoissa yhteensä 1442 miestä ja vahvuuden ollessa suurimmillaan jääkäritykistön aikana lienee majaillut lähes 1000 tykistökouluun kuuluvaa sotilasta.

Majoituspaikkoina olivat lutherilainen rukoushuone, yhteiskoulu, ns. vanha koulu Isonkadun kirkonpuoleisessa päässä, kaupungin omistama talo kanavapuistikon itäpäässä sekä kuuromykkäinkoulu. Palokunnantalo ja kuuromykkäinkoulu olivat joukkojen muonituspaikkoina.

Muonitusta hoitivat kaupungin naiset tarmokkaasti ja menestyksekkäästi. Yksiköitten oma muonituselin alkoi toimia vasta, kun yksiköt oli lastattu juniin lähtöä varten.

Joukkojen varustamiseksi pantiin käyntiin laaja ja tarmokas toiminta. Majoituspaikkoihin hankittiin kaksikerroksiset sängyt. Patjoja valmistettiin erikoisessa "patjatehtaassa" (kuva). Samassa "tehtaassa" valmistettiin myös reppuja miehistölle.

 

Tämä tekstiilitavaroiden valmistus laajeni hyvin huomattavaksi toiminnaksi. Leikkaus toimitettiin tupakkatehtaan ruokalan suojissa. Osa ommeltiin samassa paikassa, mutta suurin osa annettiin koteihin ommeltavaksi. Tämä työ tehtiin usein maksutta. Toiminnan laajuudesta antavat seuraavat numerot käsityksen: 882 patjaa, 2000 päänalusta, 1500 tyynynpäällistä, 500 lakanaa, 2500 pyyheliinaa, 25000 alusvaatekertaa, 12000 käsivarsinauhaa, 4000 selkäreppua, 3500 patruunavyötä, 1000 villapaitaa, sukkia ja käsineitä. Näihin määriin ei ole laskettu maaseudun naisten valmistamia vaatekappaleita, joita he lahjoittivat ja joista ei ollut numerotietoja saatavissa. 

Valmistetut tekstiilivarusteet ylittivät huomattavasti tykistön oman tarpeen. Suurin osa näin ollen lienee käytetty tähän aikaan perustettavien asevelvollisten joukko-osastojen varustamiseen. Valkoisen armeijan yli-intendenttinä oli vuorineuvos Gösta Serlachius, jonka veli Birger Serlachius omisti Pietarsaaren konepajan. Rouva Söderberg oli yli-intendentin serkku, joten hän varmaan oli hyvin tietoinen toiminnasta entisessä kotikaupungissaan ja oivalsi näin ollen mitä mahdollisuuksia täällä tarjoutui.

Muonitus laajuudessaan asetti suuria vaatimuksia ei ainoastaan sitä hoitavalle henkilöstölle vaan myöskin ympäröivän maaseudun kyvylle ja halulle toimittaa elintarvikkeita aikana, jolloin vallitsi yleinen puute. Kaikki osoittivat harvinaista yksimielisyyttä ja tinkimätöntä halua auttaa kaikin puolin työssä, jonka päämääränä oli Suomen itsenäisyyden varmistaminen.

Pietarsaaren kokoiseen pikkukaupunkiin antoi tykistökoulu voimakkaan leimansa. Vaikkakin tykistöharjoitukset pääasiallisesti, mikäli sellaisia ehdittiin suorittaa, pidettiin konepajan alueella, käytettiin kaupungin toria harjoituskenttänä sulkeisharjoituksissa, kadut olivat täynnä marssivia osastoja, jotka liikkuivat majoitus-, harjoitus- ja muonituspaikkojen välillä. Erittäin vilkkaaksi muodostui katukuva iltaisin, kun palveluksesta vapaa miehistä lähti kävelylle. Puvut olivat hyvin kirjavat. Varsinaisia sotilaspukuja ei ollut, vaan jokainen oli somistautunut parhaansa mukaan omiin vaatteisiinsa, joita kuitenkin oli yritetty saattaa niin sotilaallisen näköiseksi kuin suinkin oli mahdollista. Yhteisenä tunnusmerkkinä oli kaikilla valkoinen käsivarsinauha, johon oli painettu mustin kirjaimin "Tykistö".

Omien miesten varusteista erottui ruotsalaisten tyylikkäät harmaat asepuvut ja erinomaiset lammasnahkaiset lyhyet turkit ja turkislakit. Arvomerkkejä ei kannettu, eivätkä kaikki edes tienneetkään varmuudella omaa virallista arvoastettaan. Helmikuun lopulla liittyi kuvaan jääkärien kenttävihreät saksalaiset asepuvut.

Tykistökoulun esikunta oli sijoitettu Kaupunginhotelliin, jossa myöskin korkeampi upseeristo majaili, mikäli tilaa riitti. Muut upseerit oli majoitettu yksityisiin perheisiin.

Valkoisen armeijan tykistössä palvelleiden ruotsalaisten upseerien määrä:

Sotilasarvo Ruotsin armeijassa

Kapteeneja 4, Luutnantteja 7, Aliluutnantteja ja vänrikkejä 13.

(lähde:Pietarsaaren tykistökoulu,lyhyt historiikki, Eric Appelroth, Julkaisija PRUK; 1968 Pietarsaaren kirjapaino ja sanomalehti Oy.)


Pietarsaaren tykistökoulun tunnus

 

Sähköpostia PRUK:ille


 

Webdesign by CQ-media

©
MMIII